Gootti.net

Alku

Useimmat pitävät goottirockin virallisena syntyvuotena vuotta 1979, jolloin Bauhaus julkaisi sinkkunsa Bela Lugosi´s Dead. Bändi teki kappaleen alunperin kieli poskessa -periaatteella, mutta kuulijat ottivat biisin omakseen toisin mielin. Tätä ennen oli kuitenkin ollut jo useita bändejä, joita olisi näin nykyisyydestä katsottuna voitu kutsua goottilaisiksi. Goottiliikkeen ensimmäinen sukupolvi käsitti Brittein saarilla 1970-luvun alussa ja 1980-luvun lopussa yhden punkin haaran. Punk oli tuolloin vetämässä kulta-aikansa viimeisiä henkäyksiä, jolloin gothic sai tilaisuutensa. Ensimmäistä goottimusiikin sukupolvea edustivat bändit The Damned, Bauhaus ja Siouxsie and the Banshees. Kyseiset bändit eivät pitäneet itseään goottibändeinä tuolloin, mutta ne leimattiin kyseisen alakulttuurin edustajiksi myöhemmin.

Siitä, kuka määritelmää goottilainen ensimmäisenä käytti, on taitettu peistä tiuhaan. Siouxsie Sue kuvaili Bansheesin vuonna 1981 ilmestynyttä Juju-levyä goottilaiseksi, mutta hänen lisäkseen termin ensimmäiseksi käyttäjäksi on useita kandidaatteja. The Cultin laulaja Ian Astbury muisteli vuonna 1994 Alternative Press -lehdelle antamassaan haastattelussa: "Goottileima oli aluksi melkein pelkkä vitsi. Samaan aikaan meidän kanssamme pyrki pinnalle Sex Gang Children -niminen bändi, jonka laulaja Andi pukeutui kuin Banshees-fani. Minä kutsuin Andia aina 'goottipeikoksi', koska kaveri oli niin pieni ja tummahipiäinen. Andi diggaili Adith Piafista ja synkästä musiikista ja asui Brixtonissa osoitteessa Visigoth Towers. Miehen omia fanejakin kutsuttiin gooteiksi."

Toinen ehdokas on punkpiireistä ponnistanut UK Decay, joka 1980-luvun alussa haki musiikissaan tummempia tunnelmia. Asia kävi ilmi myös bändin debyytti-EP:n nimestä The Black Cat -- kyseessä oli jälleen kunnianosoitus Edgar Allan Poen kuuluisalle mirrille. Bändin laulaja Abbo ajoittaa gootti-termin käyttöönoton Sounds -lehdessä vuonna 1981 julkaistuun haastatteluun. Vuosia myöhemmin laulaja kertoi Mick Mercerille, miten Soundsin haastattelija oli ollut kovasti innoissaan uudesta suuntauksesta, ja uumoillut, että siitä kasvaisi vielä kokonainen liike. "Joo joo, ei meitä ja näitä muita bändejä puolen vuoden päästä enää kukaan muista", Abbo oli vastannut vähätellen. "Haastattelija intti kuitenkin inttämistään, että meidän pitäisi keksiä liikkeelle nimi, ja muistan heittäneeni 'no, me tykätään kaikista goottilaisista jutuista', ja sitten me naureskeltiin keskenämme, että voisi painattaa hirviön muotoisia levyjä ja soittaa konsertteja vain kirkoissa. Ja tietenkin tyyppi painoi koko jutun lehteen. Puoli vuotta oli hiljaista, mutta kun levy, For Madmen Only, tuli ulos, kaikki alkoivat kysellä: 'Mikäs tää teidän goottijuttu on?' Eikä se ollut kuin pelkkä vitsi!'"

Goottiskenen syntyä edeltävinä vuosina monia uusia, vaihtoehtoisia brittibändejä kutsuttiin termillä 'postpunk'. Poppiin päin kallellaan olleet yhtyeet olivat karanneet uusromantikoiden naamiaisiin, ja loput pitivät punkin kirjoittamattomia sääntöjä -anarkiaa, ahdistusta ja räkäistä kätkätystä -- luovuuttaan kahlitsevina. Theatre of Haten, Killing Joken ja Virgin Prunesin kaltaiset bändit löysivät uudelleen The Velvet Undergroundin ja The Doorsin tai perehtyivät jopa krautrockin kaltaisiin, 1970-luvun lopulla punkin jalkoihin jääneisiin suuntauksiin. Vaikka mikään edellä mainituista ei ole varsinainen goottibändi, niistä kaikista paistoi läpi se synkeä eksotiikka, joka pian heräisi täyteen kukoistukseensa goottiskenen syntyessä.

Siouxsie and the Bansheesin kitaristina bändin goottilaiskaudella toiminut Robert Smith - joka tunnetaan paremmin omasta yhtyeestään The Cure - muisteli aikakautta Propaganda-lehdessä vuonna 1992. "Tunsimme veljeyttä muutamien bändien, esimerkiksi Bansheesin ja Joy Divisionin kesken", Smith kertoi. "Ensimmäisen aallon punkbändit olivat jo kadonneet kuvasta, ja uudet, vuosina 1979-1980 perustetut bändit olivat huomattavasti synkeämpiä, alakuloisempia ja vähemmän anarkistisia. Uusia tulokkaita olivat esimerkiksi me, Joy Division, Gang of Four ja Echo and the Bunnymen. Siirtymästä selvisivät hengissä ainoastaan ne ensimmäisen punkaallon bändit, jotka Siouxsie and the Bansheesin ja The Damnedin tavoin pystyivät muuttumaan."

Suomessa ensimmäisenä "oikeana" goottirockbändinä tuli Two Witches, joka aloitti nimellä Noidat. Jyrki Witch kuvaa Suomen skenen silloista tilannetta Rumbassa näin: "Siihen aikaan goottirock oli kirosana. Musta Paraati, Syyskuu ja vastaavat bändit olivat hajonneet, joten meidän täytyi luoda tänne aivan oma skene. Meitä vihattiin tekotaiteellisena paskana ja epäprofessionaalisina outoina lintuina, mutta ei se meidän tekemisiä haitannut. Ei me mitään itsestämme luultu, mutta näyttämisen halu oli suuri: kun levy (Pimeyden jousi, omakustanne) oli valmis, lähdettiin interrail-korteilla Eurooppaan etsimään keikkamestoja. Saimme fanaattisia diggareita, jotka halusivat lisää levyjä, joten niitä oli sitten kiertueiden lomassa sitten tehtävä."

Jo vuonna 1984 povattiin kuitenkin koko skenen kuolemaa - goottirock oli totaalisesti out ja lehdistö suomi sivuillaan mustahuulia kuin vierasta sikaa. Kahdeksankymmenluvun jälkimmäisellä puoliskolla brittiläinen musiikkilehdistö tuntui julistaneen suoranaisen ajojahdin viimeisten goottimohikaanien kiinnisaamiseksi: sen suhtautuminen vaihteli täydellisestä välinpitämättömyydestä silmittömään halveksuntaan. "Koko brittiläinen massamedia kääntyi 1980-luvun lopulla hyvin nopeasti ja armottomasti goottiskeneä vastaan", tuolloin goottibändi Every New Dead Ghostissa soittanut Trevor Bamford muistelee. "Jos otsaan lätkäistiin goottileima, saattoi samantien unohtaa kaiken tuen, jota nousevat bändit yleensä saavat osakseen. Käytännössä se tarkoitti, ettei ollut mitään toivoa päästä John Peelin radiosoittoon eivätkä lehdet uhranneet milliäkään palstatilaa - eivät edes keikkakalenterissa! Televisioon pääsystä ei ollut puhettakaan. Itse asiassa tilanne ei ollut missään niin paha kuin Englannissa. Esimerkiksi Saksassa goottiin päin kallellaan olevia bändejä ei syrjitty millään tavalla. Saksalaisen lehdistön mielestä kaikki taide ansaitsi tulla esitellyksi, mutta täällä goottibändin oli mahdotonta tehdä yhtään mitään!"

Moderni goottirock

Vaihtoehtoisen musiikin kenttää luonnehtii 1990-luvulla ennen kaikkea industrial-musiikin esiinmarssi. Goottiskeneen industrial-vaikutteet olivat tunkeutuneet jo 80-luvun lopulla, mikä johtui ehkä osittain musiikkityylien temaattisesta samankaltaisuudesta. Molemmat olivat kiinnostuneet kadun varjoisammasta puolesta: goottilaisuudessa kyse oli synkästä nostalgiasta, industrial-estetiikassa pessimistisestä suhtautumisesta sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen. Goottirock ilmaisi itseään värisyttävillä vertauksilla ja makaabereilla mielikuvilla, industrial-sanoitukset taas rypivät elämän raadollisimmissa realiteeteissa.

Nine Inch Nailsin nokkamies Trent Reznor huomautti 1990-luvun puolivälissä, että nykyinen "skene on ollut olemassa viimeiset viisi vuotta tai vähän kauemmin. Klubeilla soitettua tanssittavaa undergroundkamaa alettiin kutsua 'industrialiksi', koska kukaan ei keksinyt parempaakaan nimeä. Alunperin industrial tarkoitti kuitenkin Throbbing Gristlen ja Test Departmentin miltei kaksikymmentä vuotta sitten tekemää musiikkia.Meillä ei ole oikeastaan noiden vanhojen bändien kanssa muuta tekemistä kuin se, että taustalla on melua ja pörinää."

Viimeisen kymmenen vuoden aikana myös Rosetta Stonen kaltaiset goottibändit ovat omaksuneet NINin tunnetuksi tekemän soundin. Ranskalainen Corpus Delicti siirtyi industrial-maisemiin Syn:Drom-levyllään, ja englantilainen arkkigootti Trevor Bamford kuvailee nykyään Midnight Configuration-bändiään "black industrialiksi". Vastoin kaikkia odotuksia myös brittiläisiä Gary Numania ja Depeche Modea on viimeaikoina alettu pitää "kybergootin" esi-isinä.

Nykyinen goottiskene on innokkaasti omaksunut uuden teknologian ja sen tarjoamat mahdollisuudet - etenkin mahdollisuuden liikkua synkissä vesissä mutta silti nauttia kaupallisesta menestyksestä. The Sisters of Mercy oli tehnyt 1980-luvun alussa suhteellisen radikaalin vedon ottaessaan rumpukoneen takomaan tahtia, mutta 1990-luvun lopulle tultaessa on jo vaikeaa löytää uutta goottibändiä, joka ei olisi korvannut kitaroita ja rumpuja sampleilla ja syntetisaattoreilla. Goottirock oli matkalla 21. vuosisadalle katse tiukasti eteenpäin suunnattuna.

Saksasta oli kovaa vauhtia tulossa goottimusiikin kansainvälinen mekka. Saksalaisen goottirockin kärkinimiä olivat 1980-90-luvulla muun muassa kitarapainotteinen Dreadful Shadows sekä House of Usher. Saksan vastaus Sisters of Mercylle oli The Merry Thoughts, joka kuulosti niin paljon Eldritchin poppoolta, että levyarvioissa bändin kappaleita kutsuttiin parhaiksi Sisters-biiseiksi, joita The Sisters of Mercy ei ollut levyttänyt. Bändin vuonna 1993 julkaistu "Pale Empress", oodi kuolemattomalle femme fatalelle, saa goottiklubien tanssilattioilla yhä liikettä aikaan.

Vuonna 1989 perustettu Project Pitcfork edustaa tanssittavan teutonielektron huippua ja soittaa darkwaveksi tai EBM:ksi kutsuttua, monilla goottiklubeilla 1990-luvun lopulla hallitsevaan asemaan noussutta musiikkia. Project Pitchforkin sanoitukset ovat synkkää itsetutkiskelua ja musiikista löytyy jopa klassisia vivahteita, mutta päällimmäisenä on aina kylmän kalskahtava saksalaislaulu ja elektroninen tanssibiitti, jonka myötä 1980-luvun goottiklubien eteerinen "taffy pulling" tanssityyli hiljalleen läheni dance- ja rave- ympyröistä tuttua reuhtomista.

Edellisen vuosisadan viimeisiä vuosia leimasi myös kybergootin nousu. Jos goottimusiikki oli edustanut feminiiniä animaa, idustrial-musiikki oli sen maskuliininen vastine animus, ja yhdessä liitto oli paljon onnellisempi kuin metallin ja gootin väkisin järjestetty avioliitto. "Näen industrialin ja goottilaisuuden saman kolikon kääntöpuolina -- ne ovat kuin jin ja jang, maskuliini ja feminiini", kirjoittaa Alicia Porter internetissä julkaistussa goottialakulttuuritutkimuksessaan Study of gothic subculture. "Goottilaisuus ilmentää tunteellista, kaunista, yliluonnollista, naisellista, runollista ja teatraalista puolta, industrial taas maskuliinista, vihaista, aggressiivista, meluisaa, tieteellistä, teknologista ja poliittista. Industrial-musiikissa käytetään usein elektroniikkaa, syntetisaattoreita, luuppeja, särön läpi ajettua laulua ja sampleja elokuvista tai poliittisista puheista. Sekä industrial-musiikin tekijät että kuuntelijat ovat pääsääntöisesti miehiä."

Cybergothic Nexus-verkkosivun mukaan kybergootti syntyi vasta vuonna 1995, vaikka sen juuret voidaankin jäljittää aina 1980-luvun alun Batcave-klubin kunnian päivien Alien Sex Fiendiin, joka käytti herkkullisen hävyttömässä showssaan myös elektronisia tanssirytmejä ainakin vuosikymmen ennen kybergootin syntyä.Goottialakulttuurin haarautuminen uudeksi, jo emäkulttuuriansakin uhkaavaksi cybergoth-suuntaukseksi on silti nimenomaan tyypillinen vuosituhannen vaihteen ilmiö. "Tietokoneisiin, internetiin, teknologiaan, kybenetikkaan, biolaajennuksiin ja tekoälyyn liittyvät ajatukset ja niitä kohtaan tunnettu kiinnostus ovat kaikki kybergoottipuolen juttuja", Nexus-sivustolla kerrotaan. "Goottipuolelta kybergootti on lainannut tietyn apatian -- siis lähinnä niiden asioiden suhteen, jotka raivostuttavat kybergootteja - sekä kuolevaisuuden kyseenalaistamisen, ei niinkään goottilaisen kuolemanpalvonnan näkökulmasta vaan enemmänkin elämän peruslähtökohtien suhteen, biolaajennuksien ja tekoälyn tarjoamien mahdollisuuksien kautta."

Uusi goottisukupolvi on kirjoittanut alakulttuurin historiaa uusiksi lähes Stalinistisella innolla. Monet revisionistit ovat unohtaneet 1980-luvun goottirockbändit lähes kokonaan ja keskittyneet vain listojen kärjessä roikkuneisiin synkempiin syntikkapop-bändeihin. Vuonna 2000 Depeche Moden "doom pop" oli uusien goottibändien kenties tärkein yksittäinen innoittaja.

Tuore elektro-dance-innostus on goottilaisuuden synnyinseuduilla Englannissa ollut niin voimakasta, että jotkut ovat alkaneet puhua jo "post-gootista" ikäänkuin goottirock olisi jo kuollut ja kuopattu. Huhut sen kuolemasta vaikuttavat liioitelluilta; 1900-luvun loppua voisi pikemminkin pitää jonkinlaisena varhaisen goottirockin renesanssina. Deathrock-legenda Misfits koottiin uudestaan vuonna 1996, ja goottikonkarit Bauhaus ja Fields of the Nephilim palasivat vuonna 1998 (tosin vain vanhaa materiaalia lämmitellen), Sisters of Mercy teki keikkoja pitkän hiljaisuuden jälkeen ja vuosikymmenen lopulla myös Wayne Hussey kokosi Missionin uudestaan Gary Numanin kanssa tehdyn menestyksekkään kiertueen jälkimainingeissa. "Ennen kuin aloimme jälleen soittaa keikkoja en ollut edes tajunnut, miten vahvassa vedossa goottialakulttuuri nykyään on", Hussey kertoi. "Yleisössä oli kuusitoistavuotiaita ja sitä vanhempia katsojia, eli soitimme tyypeille, jotka edellisen kiertueemme aikoihin leikkivät vielä Barbi-nukeilla. Minulle valkeni, että ihmiset ovat ilmeisesti täysin tosissaan tämän homman kanssa. Goottiskene on ollut olemassa niin pitkään, ettei sitä tapa mikään."

Lähteet

  • Rumba 09/05
  • Gavin Baddeley: Goth chic - johdatus pimeän puolen estetiikkaan
  • Dave Thompson: The Dark Reign of gothic rock: In the reptile house with The Sisters of Mercy, Bauhaus and The Cure
  • Mick Mercer: Gothic rock - black book
  • Alicia Porter Smith: A study of gothic subculture - inside view for outsiders
  • Schatten Magazine 1/2005
  • NME Originals: Goth

Uutta! Nyt voit ahtaa Gootti.netin kännykkäänkin. Gootti.netin uusimmat uutiset ja suositun keskustelualueen tuoreimmat viestit löytyvät nyt myös kevytversiona mobiililaitteille suunnatussa Gootti.mobi-palvelussa.

© 2006–2014 Gootti.net. Kaikki oikeudet pidätetään. Goottiwikin artikkelien kopioiminen ilman artikkelin tekijänoikeuksien omistajan lupaa on kielletty. Wikiin liittyvissä ongelmatilanteissa kannattaa ottaa yhteyttä Gootti.netin ylläpitoon käyttämällä yhteydenottolomaketta.

EMP — siirry kauppaan nyt